Käytämme evästeitä (cookies) käyttäjäkokemuksen parantamiseksi ja käyttötilastojen keräämiseksi.

Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Lisätietoja

x

Saaristossa kulkeminen

1

 Kari Nordlund moottoripaatilla Mäntyluodon edustalla. (Kuva: Eeva Nordlund)

"Köörtilään kun mentiin, niin mentiin aina veneellä – tuuli tai paistoi. Jos sinne päätettiin mennä, niin mentiin sitten. Joskus oli niin kauheaukkosmyrsky, ettei näkynyt, missä on ranta.” (Maija Viinamäki, elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa saaristossa)

Saaristolainen eli ja liikkui luonnon ja ympäristön ehdoilla. Kulkeminen vei aikaa, ja se vaati ihmiseltä hyvää fyysistä kuntoa sekä luonnon tuntemusta. Myös eri vuodenajat määrittivät, missä ja miten kuljettiin.

Kesällä saaristossa liikuttiin yleensä soutaen ja jalan, ja kulkeminen oli luonnollisesti melko hidasta. Venemoottorien yleistyessä liikkuminen helpottui ja nopeutui sekä teki kulkemisesta varmempaa. Syksyllä varsin epävakaa sää hankaloitti liikkumista ja esimerkiksi kalastajien pyyntiretkiä. Säätilaa piti tarkkailla, merta piti kuunnella ja ilmaa haistella. Talvella liikkumisessa hyödynnettiin suksia, kelkkoja ja luistimia. Jäiden ollessa tarpeeksi vahvat olivat hevoset tärkeä saaristolaisten kulkuväline. Toisaalta talvella vaikeuksia aiheutti toisinaan suuri lumen määrä ja kelirikko. Kun lunta oli paljon, oli vaikea kulkea. Keväällä jäiden sulaessa hevosella ei päässyt kulkemaan, eikä toisaalta veneelläkään, sillä jäätä saattoi olla vielä liikaa.

”Kompassi oli kaiken tärkein, sitä ei saanut pudottaa eikä kolhia.” (Antti Vuohiniemi, Iso-Enskerin pohjoispuolen omistaja)

Saariston ympäristön ja luonnon tuntemuksella tarkoitetaan myös taitoa suunnistaa. Saaristolaislapsille opetettiin jo pienestä pitäen kompassin käyttö, sillä sen avulla osasi suunnistaa takaisin kotiin esimerkiksi sumuisen sään vallitessa. Luonnon, meren ja yleisesti sään tarkkailu oli luonnollista myös lapsille, sillä esimerkiksi kouluun kuljettiin jo alle 10-vuotiaina itse soutaen. Toisinaan kouluviikon ajan saatettiin kortteerata sukulaisten tai ystävien luona koulun lähettyvillä.

"Meri kävi niin voimakkaasti, että se paatti kaatui ja jouduttiin veteen." (Antti Vuohiniemi)

Saaristossa ja merellä kulkeminen aiheuttivat väistämättä myös vaaratilanteita. Nämä tilanteet syntyivät esimerkiksi äkillisistä myrskyistä ja ylipäätään meren arvaamattomuudesta. Seuraavan päivän säätä oli vaikea tietää tai ennustaa. Kokenutkin liikkuja saattoi joutua myrskyssä kiperään tilanteeseen.

Iso-Enskerissä lapsuutensa asunut Antti Vuohiniemi kertookin verkonnostomatkastaan seuraavasti: ”Ensin oli täysin peilityyni ilma, kunnes meri alkoi yhtäkkiä kuohuta. Tällöin me saaristossa kasvaneet, noin 10-vuotiaat kaverukset lähdimme kuitenkin avomerelle moottoriveneellä nostamaan verkkoja. Ankkuri laskettiin veteen, ja matka jatkui soutupaatilla verkkojen nostoon. Alkoi tuulla, ja meri kuohui yhä enemmän. Merenkäynnin seurauksena ankkurin köysi katkesi, ja moottorivene sinkoutui kohti kivikkoa. Me pojat jäimme myrskyyn pelkän soutupaatin kanssa. Sitten myrsky yltyi, ja paatti kaatui. Jouduimme veteen, mutta toinen meistä sai onneksi vedettyä molemmat rantaan.”

Vaikka liikkuminen osoittautui toisinaan vaaralliseksi ja hitaaksikin, oli se kuitenkin saaristolaisille välttämätöntä: ”Ei silloin kulkeminen ollut helppoa. Ei silloin lähdetty hakemaan kylläkään jauhoja yhtäkkiä.” (Maija Viinamäki)