Käytämme evästeitä (cookies) käyttäjäkokemuksen parantamiseksi ja käyttötilastojen keräämiseksi.

Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Lisätietoja

x

Kalastusta Selkämerellä

3a

Olavi Meriluoto matkalla ajoverkoille (Kuva: Markku Saiha)

Ulkomerellä Iso-Enskerin länsipuolella sijaitsee hyviä silakan kutualueita. Kalastajat ovat muinoin löytäneet nämä apajat huomioidessaan, miten selkälokit kävivät ruokailemassa alueella. Silakan ajoverkkokalastus on lähes 100 vuoden ajan ollut tärkein kalastustapa avomerellä. Se vaikutti vuosien saatossa niin paikallisiin yhteisöihin, asutuksen leviämiseen kuin saariston maisemaankin. Ennen kaikkea ajoverkkokalastus vakautti ihmisten elämää. Pyyntitavan leviäminen tarjosi esimerkiksi kalastusmahdollisuuden myös väestönosalle, joka ei omistanut maata. Kaukana avomerellä apajat sijaitsivat valtion omistamilla vesialueilla, ja siellä kalastus oli vapaata kaikille. Aiemmin silakkaa oli pyydetty lähinnä kylien vesialueilta, missä pyynti tapahtui muun muassa pesä- ja ankkuriverkoilla. Nämä kalastusalueet oli jaettu talollisten kesken, ja vain heillä oli siellä oikeus kalastaa.

Ensimmäinen ajoverkkokalastaja Ahlaisten saariston alueella oli Tallooran tilan isäntä, Juho Kustaa Westerlund, jota pidetään myös tämän pyyntitavan isänä. Westerlund toi rääkipyynnin mallin Ruotsin Gotlannista. Hän oli innovatiivinen kalastaja, joka kehitteli monenlaisia parannuksia muun muassa kalastusveneisiin.

Suomessa kalastettiin pitkään pellavalangasta kudotuilla verkoilla. Puuvilla alkoi 1800-luvun loppupuolella syrjäyttää pellavan verkkojen materiaalina. Sekä pellavasta että puuvillasta tehdyt verkot oli kuivattava jokaisen pyyntikerran jälkeen, jotta ne kestäisivät kulutusta hajoamatta. Hyväkuntoiset verkot olivatkin kalastajan kaikkein arvokkain omaisuus. Verkoista pidettiin hyvää huolta, eikä niitä jätetty nostamatta ylös merestä edes huonon sään sattuessa.

Uusia verkkoja ei ostettu kaupasta, vaan ne kudottiin itse. Verkkojen kutominen kuuluikin naisten ja lasten talvisiin askareisiin. Hämärässä tuvassa verkkokäpyä liikuteltiin päreen tai öljylampun valossa. Talon isäntä osallistui pyydysten rakentamiseen, jos omatarvekalastukselta sattui jäämään ylimääräistä aikaa. Nykyisin käytettävät nailonlankaverkot yleistyivät vasta 1950-luvun puolivälissä.

Silakan ajoverkkokalastus taantui 1940-luvulla. Syynä olivat silakkakantojen romahtaminen ja toisen maailmansodan aiheuttama pula pyydystarvikkeista. Pyynnin vähenemisellä oli myös monenlaisia vaikutuksia: Useat kalastajat jättivät ammatin ja siirtyivät palkkatyöläisiksi voimakkaasti kasvavaan sahateollisuuteen. Naisten elämä muuttui myös, sillä heille oli tarjolla aiempaa vähemmän työtä kalojen suolaamisen ja pyydysten paikkaamisen parissa. Kalastajan ammatin jatkumista suvuissa ei enää näin ollen pidetty itsestään selvyytenä.

Ajoverkkokalastuksen 150 vuotta kestänyt perinne päättyi lopullisesti vuonna 2007, kun Euroopan Unionin päätöksellä koko pyyntitapa kiellettiin. Kiellon taustalla oli tavoite estää pyöriäisten, pikkuvalaiden ja delfiinien kuoleminen kalastuksen sivusaaliina. Nykyään kalastusta ammatikseen harjoittavien ihmisten määrä on vähentynyt voimakkaasti. Millainen on saariston tulevaisuus, jos kalastajat katoavat lopullisesti Selkämeren maisemasta?