Hylkeenpyytäjä kevätjäillä
Suomessa hylkeitä on metsästetty jo kivikaudelta lähtien. Meillä säännöllisesti tavattavia hyljelajeja ovat norppa ja halli eli harmaahylje. Parhaat pyyntialueet ovat olleet Suomenlahden taaempi keski-osa ja Merenkurkun pohjoisosat. Myös Satakunnan rannikolla hylkeenpyynnillä on pitkä historia. Täällä hylkeenpyynti oli silti lähinnä vain kausielinkeino, jota harjoitettiin kevättalvisin. Silloin harmaahylkeet saapuivat etelästä suurin laumoin Pohjanlahden rannikon jäille poikimaan.
Hylkeenpyyntiä on harjoitettu monella tavalla. Metsästyksessä käytettiin muun muassa verkkoja, keihäitä, nuijia ja rautoja. Hyljeverkot pyysivät parhaiten, kun ne asetettiin ”pyörimään” eli ankkuroitiin vain toisesta päästä. Tällaiseen verkkoon hylje sotkeutui sitä pahemmin, mitä enemmän se yritti ravistella itseään vapaaksi. Ampuma-aseiden yleistyttyä hylkeenpyynti muuttui huomattavasti tehokkaammaksi, ja metsästäjät jakaantuivat yleensä venekuntiin, joissa kussakin oli 3–5 miestä.
Kevättalvella pyyntiajan alkaessa merenrannat olivat vielä jäässä, joten hyljeveneet oli vedettävä hevosten avulla avoveden reunalle asti. Hyljeveneen oli oltava isokokoinen, koska metsästäjät myös yöpyivät siinä. Yön ajaksi veneen päälle levitettiin purje telttamaiseksi katokseksi. Pyyntiretkelle tarvittiin myös paljon varusteita ja ruokaa, koska retki saattoi kestää useita viikkoja. Joskus pyyntiretkellä sää ja jääolosuhteet muuttuivat todella hankaliksi, ja osa venekunnista saattoi jäädä jäiden vangiksi pitkäksikin aikaa.
Metsästäjien piti pystyä liikkumaan sekä jäällä että vedessä. Jäällä liikkuminen tapahtui kevyillä hyljekelkoilla ja ajopuilla. Ajopuu oli noin neljän metrin mittainen, suksenkaltainen väline, jonka avulla metsästäjä pyrki pääsemään huomaamatta sopivan ampumaetäisyyden päähän hylkeestä. Ajopuun etuosassa käytettiin yleensä valkeaa kangaspalaa tai suojakilpeä, jotta hylje ei havaitsisi jäälakeutta pitkin lähestyvää metsästäjää. Ampuminen tapahtui tämän kangaspalan keskellä olevan aukon läpi. Pyyntiretkillä käytettiin usein apuna myös koiraa, joka vainusi hylkeiden pesät ja hengitysreiät. Harmaahylkeestä poiketen norppa kaivaa pesäluolan jäälautan päälle kasaantuneeseen lumeen.
Hylje oli tavoittelemisen arvoinen saalis, koska siitä maksettiin vuodesta 1909 alkaen suurpetojen tavoin tapporahaa. Toisin kuin nykyään, hylje oli siis pikemminkin resurssi kuin haittaeläin. Paikkakunnan nimismies maksoi tapporahan hylkeen alaleukaa vastaan. Kerrotaan, että eräät metsästäjät muinoin ajautuivat pyyntiretkellään Ruotsin rannikolle. Siellä heille selvisi, että Ruotsissa tapporaha maksettiin hylkeen yläleukaa vastaan. Hylkeenleukojen vaihtokaupan seurauksena osa pyyntiporukoista saikin jatkossa tapporahansa kaksinkertaisena.
Keväällä 1938 Porin ja Merikarvian rannikolta lähti hylkeenpyyntiin kaikkiaan 22 venekuntaa. Saalis vaihteli 30–125 hylkeeseen venettä kohti. Parhaimmille metsästäjille hylkeenpyynti tarjosi siis erittäin hyvän mahdollisuuden sivutulojen hankintaan.
Hyljesaalis hyödynnettiin mahdollisimman tarkasti: talteen otettiin nahka, liha ja traani eli rasva. Traanista valmistettiin öljyä, jota käytettiin nahkaesineiden rasvaamisessa ja lamppuöljynä. Varsinkin kuutin lihaa pidettiin erittäin herkullisena. Jotkut metsästäjät ottivat talteen myös hylkeen veren. Tapporahaa maksettiin hylkeestä aina vuoteen 1975 asti. Kun tapporahasta päätettiin luopua, määrättiin samalla hylkeen poikasille rauhoitusaika. Hylkeenpyynti kiellettiin kokonaan 1980-luvulla, sillä liiallinen metsästys ja myös ympäristömyrkyt olivat heikentäneet hyljekantaa.